Tassunjälkiä sydämessä

Lemmikit ovat ihania. Jokainen lemmikinomistaja joutuu kuitenkin jossakin vaiheessa tekemään sen raskaimman päätöksen, sillä eläin ei osaa kertoa, miltä siitä tuntuu ja vastuu sen hyvinvoinnista on ihmisellä. Niin paljon kuin lemmikistä onkin iloa, koittaa väistämättä se päivä, jolloin siitä on pakko luopua. Koska mulla on aina ollut eläimiä, näitä päätöksiä on joutunut tekemään useita, mutta koskaan niihin ei totu.


Kylli tuli meille joulun alla 2009 pikkuisena karvapallona. Luulin ottaneeni poikakissan, mutta yllätykseksemme se olikin tyttö. Sinänsä se ei haitannut, sillä meillä oli kaksi leikattua poikaa.
Teetimme Kyllillä yhdet pennut ennen sterilointia vuonna 2011. Mitään erityistä syytä tähän ei ollut, halusin vain kasvattaa kissapoikueen. Pentuja syntyi neljä ja niistä kotiin jäi Vappu, joka viettää 1.5. 8-vuotissynttäreitään.


Kylli oli terve kissa koko elämänsä ajan, kunnes viime syksynä alkoivat pissavaivat. Silloin epäiltiin idiopaattista kystiittiä ja tilanne rauhoittuikin kipulääkityksellä melko pian ja kissa oli taas oma itsensä.


Viikko sitten lauantai-iltana tajusin yhtäkkiä, että vaikka muut kissat ovat pyörineet normaaliin tapaan jaloissa ja sylissä telkkaria katsoessamme, Kylli on nukkunut koko päivän ruokapöydän alla tuolilla. Ajattelin, että viimeistään ruoka saa sen liikkeelle, ja se lähtikin piilopaikastaan mutta sen sijaan, että se olisi häärinyt keittiössä naukumassa, se juoksi suoraan kylpyhuoneeseen, jossa meillä tarjotaan kissojen märkäruoka. Se söi vähän ja ajattelin, että varmaan kaikki on ihan kunnossa kun se kuitenkin syö ja liikkuu.


Sunnuntaiaamuna koetin houkutella sitä sen lempiherkulla, palvikinkulla, mutta kinkku ei kissaa kiinnostanut ja aloin huolestua. Ajattelin, että jospa sillä on taas pissavaivoja ja päätin antaa sille kipulääkettä, mutta sepä ei antanutkaan koskea enkä uskaltanut yksin alkaa lääkitsemään vihaista kissaa. Kun lapset tulivat kotiin, saimme yhdessä annettua sille lääkkeen. Päätin varata seuraavaksi päiväksi eläinlääkärin, sillä kaikki ei nyt ollut kunnossa. Kissa ei mielestäni ollut käynyt laatikollakaan, joten ehkäpä kyse oli taas pissavaivasta.

Sain ajan klo 15.30 ja Kyllistä otettiin verinäytteet sekä tehtiin ultra- ja röntgentutkimukset. Aivan täysin varmaa diagnoosia ei saatu, mutta klinikalla annettu nesteytys ja kipulääkitys piristivät kissaa, joka voi illalla ja vielä seuraavana aamuna vähän paremmin. Päätimme seurata tilannetta ja lupasin soittaa loppuviikosta eläinlääkärille. Ohutsuolen seinämissä oli näkynyt jonkinlaista paksuuntumaa, joka voisi viitata kasvaimeen, vaikka varsinaista kasvainmassaa suolistossa ei ollut. Tunnustellessa koko vatsan alue oli pinkeä ja epänormaalin tuntuinen ja kissa myös aristi vatsaansa.


Torstaiaamuun mennessä tilanne oli merkittävästi huonompi. Kylli nukkui käytännössä koko ajan jossakin syrjäisessä paikassa eikä antanut lainkaan koskea itseensä, vaan sähisi vihaisena jos sitä yritti silittää. Soitin eläinlääkäriin joka arveli, että kissalla todennäköisesti on lymfooma löydösten perusteella ja sen hoitaminen on paitsi raskasta, myös epävarmaa ja kallista eikä parantavaa hoitoa ole. Diagnoosin varmistaminen edellyttäisi koepalan ottamista ja odottelua.
Tuntuu ikävältä miettiä rahaa kun kyse on perheenjäsenestä, mutta olemme yhden koiran kohdalla tehneet sen virheen, että kustannuksista välittämättä yritimme hoitaa sitä kuntoon ja vasta jälkikäteen tajusimme pitkittäneemme sen elämää itsekkäistä syistä ja oikeasti aiheutimme sille vain turhaa kärsimystä.

Vielä matkalla klinikalle mietin, että pitäisikö sittenkin koettaa vielä. Mitä jos kaikki ovat väärässä? Kissa oli vajaa 10-vuotias, toki siis seniori-ikäinen, mutta ei kuitenkaan ikäloppu ja perusterve. Tämä tuli liian äkkiä, viikko sitten kaikki oli vielä hyvin. Tai ei ollut, mutta emme vain tienneet sitä.
Tällaisia mietin, vaikka ymmärsin toki järjellä, että parantavaa hoitoa ei ole ja jossain vaiheessa olemme kuitenkin tekemässä tätä viimeistä matkaa.


Kylli nukahti rauhallisesti ikiuneen.
Otin muutaman kuvan muistoksi ja jälkikäteen niitä katsoessani huomioni kiinnittyi kissan ilmeeseen, kun se katsoi eläinlääkäriä saatuaan esilääkityksen. Ilme oli luottavainen ja tyyni, aivan kuin se olisi halunnut sanoa tiedän, että autat minua, pian minulla ei ole enää tätä kipua.

Jokainen lemmikkinsä viimeiselle matkalle saattanut tietää, miten raskas tyhjä kuljetuskoppa tai tarpeettomaksi jäänyt talutushihna on palatessa.

Kotona tuntuu tyhjältä ja hiljaiselta, yksi on joukosta poissa.

31 thoughts on “Tassunjälkiä sydämessä

  1. Niinhän se on, että koskaan siihen menetykseen ei totu, mutta ajan myötä siihen osaa suhtautua ja ajatella asiaa objektiivisemmin ja enemmän sen eläimen kautta.
    Kaksi olen menettänyt ja kolmannen puolesta hiljattain kovasti pelkäsin, mutta osottautui onneksi vääräksi hälytykseksi.

    Voimia sinne <3 toivottavasti myös jäljelle jäänyt kissa/t sopeutuu myös muuttuneeseen tilanteeseen nopeasti.

    1. Kissoilla on selvästi maailma heilahtanut ja se näkyy kyllä niiden käytöksessä. Siinä missä ennen nukkuivat kuka missäkin ne nukkuvat nyt tiiviisti kylki kyljessä ihan kuin pelkäsivät, että tuokin lähtee pois. Sydäntä särkee eläimenkin suru. Lisäksi ne eivät syöneet melkein kahteen viikkoon, mutta se on onneksi nyt korjautunut.

      Onneksi sait vielä pitää lemmikkisi ❤️

      1. Mutta sittenkin vain hetken :(
        Toissayönä jouduttiin meilläkin raskas päätös tekemään.. Kaksi jäljelle jäänyttä tuntuvat etsivän laumanvanhintaan ja ovat vielä normaaliakin enemmän kiinni ihmisissä, muuten onneksi ovat ok.

  2. Oi miten surullista. Voimia teille! Meillä on kaksi koiraa ollut ja se viimenen matka ja tyhjään kotiin palaaminen on pahinta ikinä. En tiedä pystytäänkö enää eläimiä ottamaan.

    1. Olen miettinyt jokaisen poismenon jälkeen aina hetken, että en ikinä enää ota yhtään eläintä, koska ne ovat niin vähän aikaa täällä ja luopuminen on niin tuskallista. Kuitenkin olen ottanut ja vaikka uusi eläin ei vanhaa korvaa, se tuo iloa ja jonkinlaista jatkuvuutta elämään. Nytkin olemme päättäneet, että taloon tulee kissanpentu kunhan sopiva löytyy ❤️

  3. Perheenjäsenestä luopuminen on aina tuskaa, mua helpottaa se tieto, että eläimen ei tarvi turhaan kärsiä niinkuin ihmisen(eutanasia pitäisi todellakin sallia myös suomessa). Mulla oli viimeisin luopuminen marraskuussa, vieläkin joka päivä on ikävä vaikka viisi muuta eläintä sylissä pyöriikin lohduttamassa. Yksi kissoista otti kaverin lähdön rankasti ja stressaantui. Tuli meillekin tutuksi tuo idiopaattinen kystiitti. Nyt pikkuhiljaa alkaa tilanne rauhoittua ja lauman uusin vanhin sai muuta ajateltavaa ja kaitsettavaa, kun laumaan tuli tammikuussa 2 pentua.
    Teit oikean päätöksen kun päästit Kyllin kivuttomuuteen, pikkuhiljaa se elämä alkaa voittaa meille tänne muistamaan jääneillekin <3

    1. Olen täysin samaa mieltä, myös ihmisillä pitäisi olla mahdollisuus eutanasiaan ja arvokkaaseen lähtöön.
      Miten teillä kissat suhtautuivat uusiin pentuihin? Olemme myös päättäneet, että pentu on saatava, kun nuorempikin kissoista on jo 8v ja kissaluku tulee lähivuosina väistämättä pienenemään. Katselin myös eläinsuojeluyhdistysten tarjontaa, mutta siellä ei ollut pentuja ja aikuista en uskalla ottaa.

      En osaa edes kuvitella, miltä se tuntuisi jos ei olisi kahta muuta kissaa vaan Kylli olisi ainoa, kun nytkin tuntuu tyhjältä.

      1. Meillä vanhemmat kissat ovat 9 ja 8-vuotiaat ja ottivat pennut vastaan erittäin hyvin. Ensin tietty vähän piti ihmetellä ja sähistä, mutta parin tunnin päästä jo pestiin ja puskettiin juniorit. Nyt kaikki neljä kissaa ja koira nukkuu samassa kasassa ja minä pakahdun onnesta kun niitä tuijottelen.

        1. Ihana kuulla, että kissat sopeutuivat nopeasti ja teillä vallitsee rauha ja harmonia <3 Uskon myös, että pennun sopeutuminen laumaan käy helposti, aikuisen kanssa voisi olla haasteita. Tai 11v kissa ei välittäisi, vaikka meille muuttaisi pesukarhu, mutta nuorempi on paljon tarkempi reviiristä eikä ole hyväksynyt esim. kylässä käyviä koiria.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *