Mitäpä jos

Kirjoitin helmikuussa ajatuksiani sinkkuelämästä. Siitä on kymmenen kuukautta ja nyt tarina jatkuu.

Talvi taittui, tuli kevät ja lopulta kesäkin. Olin ajatellut, että voisin ehkäpä kesän aikana käydä edes yksillä treffeillä, etten vallan sammaloidu, mutta aika meni niin nopeasti etten ”ehtinyt”. Kukaan ei hakenut kotoa enkä tehnyt itsekään mitään edistääkseni asiaa, joten se vaan jäi eikä edes harmittanut.
Kesän kääntyessä taas kohti syksyä löysin itseni naputtelemasta profiilia deittipalveluun ajatuksena, että eipä tuo ota jos ei annakaan ja eihän mulla ole mitään menetettävääkään. Mähän en oikeastaan edes usko koko nettideittailuun saati siihen, että etenkään etsimällä voisi löytää ketään, mutta päätin testata.

Oletteko koskaan kokeilleet deittipalveluja? Jos ette, voi olla vaikea uskoa, millaista porukkaa niissä liikkuu. Mulle tuli kaikenlaisia tarjouksia varpaiden nuolemisesta itseäni 25v nuorempien -siis tyttäreni ikäisten- poikien kiihkeisiin ehdotuksiin. Ihan uskomatonta settiä. Läppärini delete-näppäimestä kului teksti pois vastauksia peratessa ja olin jo aika lähellä tilaamassa Crazy Cat Lady-starttipakkausta ja alistumassa kohtalooni kuolla yksin 72 kissan kanssa.

Kunnes sitten sain viestin ihan mukavan oloiselta mieheltä, joka ehdotti treffejä aika extempore. Ja miksipä ei, pari tuntia elämästä sinne tai tänne ja tyyppi vaikutti ihan normaalilta, joten ehkä mun ei tarvisi esitellä varpaitani.

Mä olen kompuroinut ihmissuhteissa sen verran monta kertaa, että se on tehnyt musta varautuneen ja kasvattanut ympärilleni metrin paksuisen muurin, jonka läpi en ole päästänyt ketään. Olen vuosien varrella tapaillut ihan kivojakin ihmisiä, mutta kukaan tai mikään ei ole tuntunut oikein miltään. Kelasin, että ehkä se vaan menee niin, että realiteetit jyrää ja aikuisena ja elämää nähneenä nyt vaan on tällaista. Joko olet yksin tai tyydyt johonkin väsähtäneeseen urkkaruudun töllöttäjään. Ja kuten silloin helmikuussa kirjoitin, se yksinolokin on ollut useimmiten ihan jees ja välillä tosi jees.

Jossain takaraivossa on kaikesta huolimatta kolkutellut ajatus, että oishan se mahtavaa vielä kerran elämässään tavata joku, joka saa sukat makkaralle. Joku, jonka kanssa jakaa sohvannurkka ja lasi/pullo/gallona viiniä. Käydä leffassa, tapahtumissa ja sunnuntaikävelyllä. Ja joka myös tuntuisi joltain.

Noh, varmaan arvaatte miten kävi, koska en kirjoittaisi tätä ellei mulla olisi jotain kerrottavaa.

Rakastuin järjettömästi.

Ei se nyt tietenkään niillä ekoilla treffeillä tapahtunut, mutta hyvin pian. Ottaen huomioon, kuinka harkitseva ja verkkainen yleensä olen, aivan hullun nopeasti.

Silti mua ei yhtään ahdista kylppärini kaappiin ilmestynyt hammasharja. Miten voikin olla, että joku kävelee tuosta vaan elämääni ja sydämeeni ja kaikki tuntuu hyvältä ja oikealta. Mies, joka puhuu ja pussaa, on hauska ja hyväntuulinen, saa mut nauramaan ja tekee taivaallisen hyvää ruokaa. Tykkää kissoista ja inhoaa Vihreitä kuulia, kuten minäkin. Sopiva sekoitus aikuista miestä ja poikamaisuutta, arvot ja elämä järjestyksessä eikä yritä tunkea mua johonkin muottiin vaan saan olla oma itseni; vähän konstikas ja kompleksinen, mutta hyvin pidettynä kuitenkin aika helppo kumppani.

Eikä sillä ole varvasfetissiä.

Tietenkin mua pelottaa vähän. Jos tipahdan täältä, putoan tosi korkealta ja se sattuu. Eihän tässä nyt kirkkoa olla varaamassa, mutta mun mittapuulla parisuhdestatuksen muuttaminen facebookiin tarkoittaa melkein samaa: nyt ollaan isojen asioiden äärellä. Olen päättäväisesti työntänyt pelkojani ja epävarmuuttani sivuun, sillä jos ei koskaan ota riskejä, ei myöskään voi ikinä saavuttaa mitään ja elämä menee ohi. En vielä tiedä, mihin tämä johtaa, mutta aikahan sen näyttää.

Ehkä tärkeintä on, ettei mua ahdista ollenkaan. Mä olen mestariahdistuja eikä siihen oikeastaan tarvita edes mitään erityistä syytä, mulla on vaan ollut jotenkin epämukava olo, joka on johtunut joko siitä toisesta ihmisestä tai -varmaan useimmiten- minusta itsestäni. En kaipaa elämääni lisä-ahdistusta joten olen aika nopeasti todennut, että tämä ei ole mua varten. Yksin ollessa ei ole ahdistanut, siksi kai olenkin ollut niin paljon itsekseni.


Blogin kannalta vilkastunut seuraelämäni voi tarkoittaa epäsäännöllisempää postausrytmiä, eli tulen varmasti lipsumaan totutusta ma-ke-pe -aikataulusta. Mulla on muutenkin syksyn aikana ollut lievää blogi- ja kosmetiikkauupumusta ja tekisi mieli ottaa hieman etäisyyttä purkkisekoiluun tai ainakin vähän rennompi asenne siihen, joten mitään vahinkoa tuskin tapahtuu vaikka joku postaus jäisikin väliin. En halua, että kirjoittamisesta tulee pakkopullaa vaan siinä säilyy kepeys ja hauskuus. Kuten elämässä yleensäkin.

Taustalla soi Samuli Putro: Mitäpä jos

68 thoughts on “Mitäpä jos

  1. Oi miten ihana lukea tällaista söpöilyä heti aamun alkajaisiksi <3 Ei muuta kuin onnea matkaan ja niinhän se on että jos ei koskaan uskalla heittäytyä, saattaa onnikin mennä ohi :)

    1. Juuri näin! Multa on varmasti mennyt oman hannailuni takia vaikka mitä elämässä ohi ja nyt en voinut ottaa sitä riskiä:)

  2. <3<3<3! Ihana kirjoitus ja kun tästä asiasta kuulin, olin iloinen sun puolestasi. Ja muistin heti sen sun aiemman sinkkukirjoituksen, mietin itsekseni että niin mahtavaa, että elämääsi on kävellyt uusi ihminen ( ja joka on vielä saanut sukat pyörimään jaloissa ^_^ ). Koskaan ei tiedä, mitä yllättävää ja ihanaa elämä saattaa eteen tuoda :)

    1. Kiitos kaunis <3 Ehkä kaikki oli nyt jotenkin kohdallaan omassakin elämässä ja sitten vielä kohdalle osui oikea ihminen. Tää on kyllä ollut ihan mieletöntä:)

  3. Ihanasti kirjoitettua Oikein hyvänmielenpostaus. :) Tuo on ihanan hykerryttävää aikaa tuo alkuhuuma. Ei se tasaantunut arkikaan pöllömpää ole, kun vaan muistaa pitää kipinää yllä. :)

    1. Mä en haluaisi, että tää loppuu koskaan:) Toisaalta arki on eri elämänvaiheissa aika erilaista ja tuntuu, että vasta jo elämää nähneenä siitä alkaa saada parhaat puolet irti. Aika näyttää:)

  4. Oikein ihania uutisia, kaikkea hyvää jatkossakin teille! :) Itse olen tavannut avomieheni Tinderissä. Suhtauduin myös hyvin skeptisesti asiaan, mutta sitten kun osui kohdalle, niin osui ja lujaa.

    1. Tinder on mullekin ollut aina vähän vieras ja siitä onkin vuosia, kun olen sitä käyttänyt. Ihanaa kuitenkin kuulla, että rakkauden voi löytää vaikka suhtautuukin siihen vähän epäillen:)

  5. Minäkin iloitsen näin hyvistä uutisista<3 Aivan mahtava juttu. Onnea suuresti<3
    Juu, ja olen harrastanut nettideittejä, ja kaikenlaisia otuksia on siellä tullut vastaan, mutta myös ihan varteenotettavia kumppanikandidaatteja;) Tuttavapiirissäni on monia pariskuntia, jotka ovat löytäneet toisensa netin kautta, niin myös minä nykyisen mieheni:) Outojen otusten joukosta löytyy myös ihan normaalejakin tapauksia.

    1. Onneksi on niitä normaalejakin! Kyllä mäkin tunnen monia netissä tavanneita ja tapa se on siinä missä mikä tahansa muukin. Aika harva tuntuu enää tapaavan perinteisesti baarissa etenkään tälleen aikuisena. Mä menen nukkumaan siihen aikaan, kun sinne pitäs lähteä mutta netti on aina saatavilla:)

    1. Kiitos <3 Postaustahti tosiaan harvenee ainakin nyt joulun aikaan kun kaikkea muutakin tekemistä on yllin kyllin, mutta eiköhän tää alkuhuuma jossain vaiheessa sen verran helpota, että pystyn taas keskittymään johonkin muuhunkin:D

  6. No huh, melkeen mun suusta osa tästä tekstistä paitsi että mies löytyikin lähipiiristä, missä se oli vuosia ollut nenän alla, ja mun FB-status on edelleen tyhjää täynnä :’D Mutta kohta kolme vuotta kimpassa, toivon myös teille mukavaa yhteiseloa :3 Ja ymmärrän harvinaisen hyvin, jos blogissa hiljenee, vaikken sitä tietysti toivokaan :)

    1. Elämä voi kyllä yllättää:) Ihanaa, että ihmiset löytää toisensa ja kyllä mä nyt huomaan, että vaikka viihdyinkin yksin niin onneksi sain vielä tämänkin ihmeen kokea <3

  7. Aivan ihana kirjoitus, kaikkea hyvää teidän yhteiselle taipaleelle Sissi! <3 Omakin siippani löytyi deittipalvelun syövereistä kohta 4 vuotta sitten, joten kyllä, siellä liikkuu myös normaaleja ja järkeviä ihmisiä, tosin omankin kokemukseni mukaan kyllä enemmän niitä tosi omituisia ja vähän ällöjäkin :D

    1. Mun kohdalle on aikanaan osunut myös niitä ällöjä ja outoja, sen takia menikin pitkään, etten viitsinyt edes käyttää deittipalveluja. Ihan parasta on kuitenkin, jos onni löytyy, oli se sitten mistä tahansa <3

  8. Oi, ihana lukea kuinka elämä voi yllättää onnellisesti. <3

    Nettideittailu on kyllä nykyaikaa. Ja onpa seltä on todistetusti löytynyt jotain hyvääkin – jos nyt ei itselle niin ainakin lähipiiriin. :) Mulla oli joskus yli 10 vuotta takaperin kauhea nettitreffivaihe meneillään, joka naurattaa vieläkin, kun sovin jopa 3 eri treffit viikolle! Se naurattaa siksikin kun se on nyt ajateltuna jotenkin yliaktiivista touhua meikäläisittäin. Ajatuksena oli kuitenkin tuo sama kuin mainitsit että eipä se mitään ota jos ei annakaan. Vaikka tapailun pohjalla oli tietenkin jotain odotuksia, niin koitin ottaa sen sellaisena katselukierroksena kahvikupposten äärellä. Eipä sieltä mitään pitkäaikaista sitten kuitenkaan tarttunut matkaan, mutta tulihan nähtyä. :D

    1. Huhhuh, sulla on ollut sama tahti kuin mullakin joskus tooosi kauan sitten:D Mä jotenkin kuvittelin, että jos tapaa mahdollisimman monta, niin pakostihan jonkun kanssa synkkaa. Tosiasiassa siitä tuli vain deittiuupumus ja jopa -ärtymys eikä silloin voi kyllä kiinnostua kenestäkään. Noh, onpahan jotain mitä muistella vanhana kiikkustuolissa:)

  9. Onnea! Se on parasta, kun asiat ja oleminen tuntuvat vain loksahtavan kohdalleen. Ja no, oleminen tuntuu luonnoliselta. :)

  10. Ihana kirjoitus! Täysillä vaan elämään, ei täällä voi himmailla kun koskaan tiedä milloin tää lysti loppuu!
    Rauhaisaa ja rakkautta täynnä olevaa joulun aikaa! ❤

    1. Kiitos <3 Mua voi käyttää referenssinä, koska jos mulle käy näin, kenelle tahansa voi käydä. Luulin olevani täysin toivoton tapaus:D

  11. Voi että, mä ihan herkistyin tätä lukiessa! Paljon onnea Tea, sitä sä olet ansainnut <3 <3 Mä olen niin iloinen, että sä olet onnellinen ja te löysitte toisenne! Kaikkea hyvää yhteiseen alkuun ♥

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *