Tomppa

Kirjoitan tätä kotona karsean flunssan kourissa. Ajattelin, että kun kuitenkin alan märistä juttua kirjoittaessani, niin se ei tunnu enää missään kun muutenkin joudun niistämään koko ajan. Jutun raakile on roikkunut luonnoksissa jo tovin, mutta en ole vaan pystynyt kirjoittamaan tätä loppuun saati julkaisemaan.

Tomppa saapui meille toukokuussa 2008. Muistan vieläkin keväisen illan, kun ajelin Sastamalasta kotiin kuljetuskoppa vieressäni etupenkillä uuden perheenjäsenen kanssa. Aurinko paistoi matalalta ja Tomppa työnsi pienen tassunsa kopan oviritilän läpi vaihdekeppiä pitelevän käteni päälle. Kotona odotti Lenni, perheemme ensimmäinen pyhä birma.
Kissoista tuli heti parhaat ystävät.


Tompan luonne oli mitä lempein ja rauhallisin, se oli äärimmäisen suvaitsevainen ja ystävällinen niin ihmisiä kuin muita eläimiäkin kohtaan. Erityisen lahjakas se oli nukkumisessa ja etenkin iän karttuessa se viihtyi parhaiten raapimapuun ylimmässä pesässä torkkumassa. Etsiessäni kuvia tähän postaukseen huomasin niiden toistavan samaa kaavaa, eli yhdeksässä kuvassa kymmenestä Tomppa oli nukkumassa<3

Nekin ihmiset, jotka eivät yleensä välittäneet kissoista tai pelkäsivät niitä, ihastuivat Tomppaan.


Tomppa oli aina terve kissa. Muistan ainoastaan yhden suolistotukoksen, josta onneksi selvittiin ilman leikkausta, muuten sillä ei ollut koskaan mitään.



Elokuun alussa huomasin myöhään perjantai-iltana, että kissalla ei ollut kaikki kunnossa. Se yritti oksentaa ja jokusen kerran siinä onnistuikin. Vatsa oli sekaisin ja kun huomasin, että uloste oli oudon näköistä ja siinä oli myös hieman verta, huolestuin todella. Tomppa oli myös apaattinen ja vetäytyi nukkumaan tavallisesta poikkeaviin paikkoihin. Se ei syönyt tai juonut ja paastoaminen on kissalle aina vaarallista.


Maanantaina vein Tompan eläinlääkäriin ja verikokeissa selvisi, että amylaasi ja lipaasi olivat koholla. Se viittasi mahdolliseen haimatulehdukseen. Tarvittiin vielä uusi verinäyte diagnoosin varmistamiseksi. Ikävä kyllä haimatulehduksen pikatesti oli positiivinen ja tulehdukseen viittavat globuliinit koholla. Tomppa jäi klinikalle nesteytettäväksi iltaan asti ja sai pahoinvoinnin estolääkkeitä sekä antibioottia. Koska paikalla ei ollut ultrausta hallitsevaa eläinlääkäriä, sovimme, että Tomppa tuodaan heti seuraavana aamuna uudelleen klinikalle.

Yö kotona meni hieman paremmin, lääkitys oli parantanut vähän Tompan vointia. Huoli oli silti kova, tilanne ei näyttänyt lupaavalta.


Vein Tompan klinikalle heti seuraavana aamuna. Meillä oli varattuna samana päivänä aika myös Kassulle, koska sitä vaivasi sitkeä nuha. Kun odottelimme Kassun kanssa vuoroa, Tomppaa hoitava lääkäri pyysi meidät vastaanottohuoneeseen ja näin jo hänen ilmeestään, että nyt ei ole tiedossa hyviä uutisia.

Tomppa oli ultrattu, ja haimatulehduksen lisäksi sillä oli muutoksia maksassa, munuaisissa ja sappirakossa. Lisäksi virtsarakossa oli jokin polyyppi. Paitsi että näiden hoitaminen olisi epävarmaa, se veisi aikaa ainakin viikkoja ellei kuukausia. Jouduin ottamaan pöydästä tukea kuunnellessani lääkärin korutonta kertomaa: antibioottihoito klinikalla päivittäin, ja viikonlopuiksi kissa olisi vietävä Viikkiin eläinsairaalaan hoidettavaksi, koska omalla eläinlääkäriasemallamme ei ole päivystystä. Maksa-arvoja pitäisi seurata säännöllisesti, sillä vaikka ne vielä eivät olleet nousseet, ei tiedetty, johtuivatko muutokset maksassa haimatulehduksesta vai jostakin muusta. Jos/kun tilanne olisi stabiili, antibioottihoitoa voitaisiin jatkaa kotona. Joitakin kissoja oli hoidettu puolikin vuotta, ja silti heti antibioottikuurin loputtua niiden kunto oli romahtanut.

Tomppa oli lähes 12-vuotias. Haluaisinko pitkittää itsekkäästi vanhan kissan elämää epävarmoilla hoidoilla ilman mitään takeita paranemisesta? Se joutuisi viettämään kenties viikkoja vieraassa paikassa vieraiden ihmisten kanssa. Olisiko sillä kipuja?
Lisäksi hoito tulisi maksamaan useita tuhansia euroja, sitäkin puolta oli pakko miettiä. Jo nyt kertynyt lasku oli melkein nelinumeroinen. Keskustelin lääkärin kanssa lähes tunnin ajan ja jotenkin siinä sivussa hoidettiin Kassukin, mutta en oikeastaan muista siitä juuri mitään.

Sovimme, että tulemme illalla klinikalle hyvästelemään Tompan, kun koko perhe pääsee mukaan. Olo oli järkyttynyt ja epäuskoinen: ei voi olla totta, että tämä tapahtuu taas. Vasta puoli vuotta sitten menetimme Kyllin.


Illalla meitä tervehti vähän tokkurainen, mutta muuten hyväntuulinen kissa. Tuntui kauhealta, kun se ilahtui nähdessään meidät eikä ressukka tiennyt, että tämä olisi viimeinen kerta yhdessä. Tunsin itseni murhaajaksi, vaikka eutanasiaan päädyttiinkin eläimen parasta ajatellen.

Vielä viimeiset rapsutukset ja halaukset, sitten Tomppa nukahti rauhallisesti ikiuneen. Jälleen kävelimme klinikalta kotiin tyhjän kantokopan kanssa.

Valitsimme Tompalle samanlaisen, yksinkertaisen puisen uurnan kuin Kyllille keväällä. Suru ja ikävä ovat suunnattomia. En vieläkään pysty puhumaan tai kirjoittamaan tästä ilman, että alan itkeä.

Hyvää taivasmatkaa, sinisilmä ❤️

Nurmen peittoon pehmeään,
peitelkää mut lepäämään.
Uinun siellä unta syvää,
kesää ikuista ja hyvää.
Siellä kukkii kissankellot,
siniset on niityt, pellot.

FI*Zhamanen Tomtom ”Tomppa” 24.1.2008 – 6.8.2019

Tassunjälkiä sydämessä

Lemmikit ovat ihania. Jokainen lemmikinomistaja joutuu kuitenkin jossakin vaiheessa tekemään sen raskaimman päätöksen, sillä eläin ei osaa kertoa, miltä siitä tuntuu ja vastuu sen hyvinvoinnista on ihmisellä. Niin paljon kuin lemmikistä onkin iloa, koittaa väistämättä se päivä, jolloin siitä on pakko luopua. Koska mulla on aina ollut eläimiä, näitä päätöksiä on joutunut tekemään useita, mutta koskaan niihin ei totu.


Kylli tuli meille joulun alla 2009 pikkuisena karvapallona. Luulin ottaneeni poikakissan, mutta yllätykseksemme se olikin tyttö. Sinänsä se ei haitannut, sillä meillä oli kaksi leikattua poikaa.
Teetimme Kyllillä yhdet pennut ennen sterilointia vuonna 2011. Mitään erityistä syytä tähän ei ollut, halusin vain kasvattaa kissapoikueen. Pentuja syntyi neljä ja niistä kotiin jäi Vappu, joka viettää 1.5. 8-vuotissynttäreitään.


Kylli oli terve kissa koko elämänsä ajan, kunnes viime syksynä alkoivat pissavaivat. Silloin epäiltiin idiopaattista kystiittiä ja tilanne rauhoittuikin kipulääkityksellä melko pian ja kissa oli taas oma itsensä.


Viikko sitten lauantai-iltana tajusin yhtäkkiä, että vaikka muut kissat ovat pyörineet normaaliin tapaan jaloissa ja sylissä telkkaria katsoessamme, Kylli on nukkunut koko päivän ruokapöydän alla tuolilla. Ajattelin, että viimeistään ruoka saa sen liikkeelle, ja se lähtikin piilopaikastaan mutta sen sijaan, että se olisi häärinyt keittiössä naukumassa, se juoksi suoraan kylpyhuoneeseen, jossa meillä tarjotaan kissojen märkäruoka. Se söi vähän ja ajattelin, että varmaan kaikki on ihan kunnossa kun se kuitenkin syö ja liikkuu.


Sunnuntaiaamuna koetin houkutella sitä sen lempiherkulla, palvikinkulla, mutta kinkku ei kissaa kiinnostanut ja aloin huolestua. Ajattelin, että jospa sillä on taas pissavaivoja ja päätin antaa sille kipulääkettä, mutta sepä ei antanutkaan koskea enkä uskaltanut yksin alkaa lääkitsemään vihaista kissaa. Kun lapset tulivat kotiin, saimme yhdessä annettua sille lääkkeen. Päätin varata seuraavaksi päiväksi eläinlääkärin, sillä kaikki ei nyt ollut kunnossa. Kissa ei mielestäni ollut käynyt laatikollakaan, joten ehkäpä kyse oli taas pissavaivasta.

Sain ajan klo 15.30 ja Kyllistä otettiin verinäytteet sekä tehtiin ultra- ja röntgentutkimukset. Aivan täysin varmaa diagnoosia ei saatu, mutta klinikalla annettu nesteytys ja kipulääkitys piristivät kissaa, joka voi illalla ja vielä seuraavana aamuna vähän paremmin. Päätimme seurata tilannetta ja lupasin soittaa loppuviikosta eläinlääkärille. Ohutsuolen seinämissä oli näkynyt jonkinlaista paksuuntumaa, joka voisi viitata kasvaimeen, vaikka varsinaista kasvainmassaa suolistossa ei ollut. Tunnustellessa koko vatsan alue oli pinkeä ja epänormaalin tuntuinen ja kissa myös aristi vatsaansa.


Torstaiaamuun mennessä tilanne oli merkittävästi huonompi. Kylli nukkui käytännössä koko ajan jossakin syrjäisessä paikassa eikä antanut lainkaan koskea itseensä, vaan sähisi vihaisena jos sitä yritti silittää. Soitin eläinlääkäriin joka arveli, että kissalla todennäköisesti on lymfooma löydösten perusteella ja sen hoitaminen on paitsi raskasta, myös epävarmaa ja kallista eikä parantavaa hoitoa ole. Diagnoosin varmistaminen edellyttäisi koepalan ottamista ja odottelua.
Tuntuu ikävältä miettiä rahaa kun kyse on perheenjäsenestä, mutta olemme yhden koiran kohdalla tehneet sen virheen, että kustannuksista välittämättä yritimme hoitaa sitä kuntoon ja vasta jälkikäteen tajusimme pitkittäneemme sen elämää itsekkäistä syistä ja oikeasti aiheutimme sille vain turhaa kärsimystä.

Vielä matkalla klinikalle mietin, että pitäisikö sittenkin koettaa vielä. Mitä jos kaikki ovat väärässä? Kissa oli vajaa 10-vuotias, toki siis seniori-ikäinen, mutta ei kuitenkaan ikäloppu ja perusterve. Tämä tuli liian äkkiä, viikko sitten kaikki oli vielä hyvin. Tai ei ollut, mutta emme vain tienneet sitä.
Tällaisia mietin, vaikka ymmärsin toki järjellä, että parantavaa hoitoa ei ole ja jossain vaiheessa olemme kuitenkin tekemässä tätä viimeistä matkaa.


Kylli nukahti rauhallisesti ikiuneen.
Otin muutaman kuvan muistoksi ja jälkikäteen niitä katsoessani huomioni kiinnittyi kissan ilmeeseen, kun se katsoi eläinlääkäriä saatuaan esilääkityksen. Ilme oli luottavainen ja tyyni, aivan kuin se olisi halunnut sanoa tiedän, että autat minua, pian minulla ei ole enää tätä kipua.

Jokainen lemmikkinsä viimeiselle matkalle saattanut tietää, miten raskas tyhjä kuljetuskoppa tai tarpeettomaksi jäänyt talutushihna on palatessa.

Kotona tuntuu tyhjältä ja hiljaiselta, yksi on joukosta poissa.