Zen ja suunnistamisen taito

Mulla on ehkä universumin surkein suuntavaisto. Sisällä rakennuksissa osoittelen aina väärään suuntaan selittäessäni jonkun sijaintia ”tuolla päin”. Helsingin maanalaiset käytävät ovat aivan toivottomia, olen harhaillut siellä joskus hyvän aikaa ”oikaistessani” jonnekin ja putkahtanut takaisin maan pinnalle miltei samasta kohdasta kuin aloitin.

Kerran ajoin Espoon suunnasta Ruoholahden kauppakeskukseen. Paikka ei ollut mulle mitenkään tuttu, mutta ajattelin, että eihän se nyt niin monimutkaista voi olla. Ajoin parkkihalliin, seurasin tunnollisesti opasteita ja jonkin aikaa kerroksissa kurvailtuani suhahdin ulos koko kompleksista. Jouduin kiertämään puoli Ruoholahtea päästäkseni takaisin lähtöpisteeseen.

Ratikoiden kanssa olen täysin onneton. Varmasti joku ekaa kertaa Helsingissä visiteeraava rovaniemeläinenkin sukkuloisi niiden kanssa sujuvammin. Lukuisat ovat kerrat, kun ystäväni ovat odotelleet jossakin ja itse köröttelen ratikalla vastakkaiseen suuntaan.

Mä olin koko viime viikon jotenkin pihalla. Itsenäisyyspäivän jälkeisenä keskiviikkona söin aamiaiseksi joulutorttuja, olihan viikon toinen maanantai, ja mulle selvisi vasta myöhemmin, että kissa oli käynyt yöllä nakertelemassa niitä. Lapsi oli kiireessä vaan laittanut ne muovipussiin sen sijaan, että olisi esim. heittänyt ne roskikseen. Vaikka pidän kovasti kissoistani, en halua jakaa aterioitani niiden kanssa, ainakaan siten, että kissa syö ensin ja minä sen jälkeen.

Samaisena päivänä lähdin kirjastoon ja mulla oli mukanani kaksi roskapussia ja kirjaston kirjat kestokassissa. Menin jätehuoneeseen, vippasin koko satsin roska-astiaan ja lähdin tallustelemaan kylille päin. Hetken käveltyäni tajusin, että nyt jotain puuttuu. Juoksujalkaa kotiin, sillä ajattelin unohtaneeni kassiin sinne, mutta koska sitä ei sieltä löytynyt, ei jäänyt kovin montaa vaihtoehtoa. Tietenkin samalla ovenavauksella jätehuoneeseen tuli mummeli tuomaan roskia ja yritin näyttää normaalilta sukeltaessani penkomaan astiaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Seuraavakaan päivä ei antanut armoa. Illalla oli tiedossa blogitilaisuus mulle täysin vierailla hoodeilla ja katsoin, että sujuvinta olisi ottaa Pasilasta ratikka.

Ajoin junalla Pasilaan, jossa on käynnissä melkoiset muutostyöt. Kävelin pysäkkiä kohti kunnes tie nousi pystyyn enkä ollenkaan hahmottanut, miten mä pääsen pysäkille, koska totuttu reitti oli poikki.
No kuin tilauksesta oikeaa numeroa edustava ratikka ajaa ohi, ja järkeilin, että mun kannattaa ehkä seurata sitä, eihän se seuraava pysäkki voi olla kovin kaukana.
Kyllä se oli, sain kävellä varmaan lähes kilometrin matkan kunnes kohdalle osui pysäkki ja tuota pikaa ratikkakin. Hyppäsin siihen ja aika nopeasti kävi selväksi, että se on menossa väärään suuntaan.

Päädyin sille pysäkille, johon mun oli alunperinkin tarkoitus päästä.

Kaikki muut poistuivat vaunusta, mä jäin istumaan ja kuski mulkoili mua epäluuloisena peilin kautta. Istuin paikallani ja koitin näyttää siltä, että tiedän, mitä olen tekemässä. Nauratti ja vitutti yhtä aikaa. Muutaman minuutin kuluttua vaunu nytkähti jälleen liikkeelle ja ehdin tilaisuuteenkin ajoissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Onko muita nolojen tilanteiden naisia? Huonoja löytämään perille tai niitä, jotka lukevat bussissa sadesäällä sanomalehteä eivätkä ymmärrä, että pyyhkiessään hiuksista valuvaa vettä kasvoilta, levittävät samalla painomustetta pitkin naamaa. Eivätkä edes tajua, miksi ihmiset niin katsovat kun kulkee kaupungilla. Jep, tääkin on tapahtunut mulle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kynsillä Essien talvikokoelman upea Go With The Flowy, kahdella kerroksella peittävä täydellisyys, jonka pilasin leimaamalla ja viimeistelin tuhot vielä päällyslakalla, jonka siveltimeen oli jäänyt edelliseltä lakkauskerralta punaista väriä. Kokonaisuuden kruunasi epäonnistuneet kuvat.

Mutta hei, tästä on taas suunta vain ylöspäin. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Uusi maanantai ja uusi viikko, täältä tullaan!


Tärkeimpiä taitoja elämässä on kyky nauraa itselleen. Kuvassa ilmeeni, kun Smile Makersin pr-tilaisuudessa saan pitkästä aikaa osakseni miehen käden kosketusta;) Kuva: Sebastian Trzaska 


Essien lakka saatu pr-näytteenä

32 thoughts on “Zen ja suunnistamisen taito

  1. Ihana postaus:) Olen asunut vasta noin 35 vuotta pääkaupunkiseudulla; Helsingissä, Espoossa, Vantaalla. Nyt tosin vähän kauempana, mutta samoilla hoodeilla suurin piirtein. En näistä vuosikymmenistä huolimatta osaa neuvoa kellekään missä on esim. Kehä III ja miten sinne kannattaa ajaa tai missä Helsingissä on Runeberginkatu ja pääseekö sinne ratikalla tai missä päin on Maunula tai Matinkylä…. Toivoton tapaus;) Omaan kotiini olen aina osannut mennä ja eiköhän se riitä;)

    1. Minäkin olen asunut täällä jo 25 vuotta, ja autolla osaan (yleensä) varsin hyvin suhata paikkoihin, mutta julkisilla törttöilen ja jalankulkijana en myöskään löydä mihinkään. Samoin kaupunginosien sijanneista olen kohtuullisesti kartalla, paitsi näistä uusista mitä tulee koko ajan.
      Se on kyllä tärkeintä, että kotiinsa löytää:D

  2. Taisi viime viikolla olla ”planeetat vinossa”, kun itsekin teloin itseni moneen kertaan ja yhden työtapaturman takia Olin päivän sairaslomallakin

  3. Hauska postaus ja toi peukalon sydän on söpö! Itse kävin kampaajalla Eirassa, jonne minun piti jossain ikävaiheessa alkaa kulkea omin neuvoin. Olin ainakin neljästi myöhässä koska olin väärässä ratikassa tai menossa väärään suuntaan :D Kerran myös onnistuin ottamaan ainoan väärän ratikan liikkeen edestä takaisinpäin ja jouduin puskemaan uusi kampaus ketuillaan ja meikit poskella valuen pari kilometriä lumimyräkkää vastaan päästäkseni oikeaan paikkaan :)

    1. Mähän olin aikeissa kirjoittaa noista meidänkin seikkailuista, mutta päätin nyt kuitenkin suojella sun yksityisyyttäsi:D Esim. siitä, kun mentiin Ilonalle. Huoh.

  4. Onpa ihanaa kuulla, että muillakin on suunnistamisongelmia! :) Itsehän asun niinkin suurella paikkakunnalla kuin Nilsiässä (jos paikan nimi ei sano mitään, niin siellä sijaitsee Tahko… :D) ja olen useampaankin otteeseen onnistunut lähtemään aivan väärään suuntaan… Esim. olen menossa pankkiin ja päädyn jostakin kumman syystä terveyskeskuksen pihaan tai muuta vastaavaa. Eikä multa mistään nimessä kannata kysyä, mitä tietä pitkin pääsee paikasta a paikkaa b! Hyvä kun tiedän pääkadun nimen… :D Ilove me- messujen aikaan tuli kaksi vuotta nuoremman siskon kanssa pyörähdettyä Helsingissä myös parissa kauppakeskuksessa. Nimeltä mainitsematon henkilö olisi koko ajan lähtenyt kävelemään väärään suuntään, ellei pikkusisko olisi aina nykäissyt hihasta ja osoittanut toiseen suuntaan… Google Maps joutui koville, kun yritimme löytää Kynsilakkataivaan ovista sisään. Sinnekin lopulta löydettiin, mutta emme ehtineet käydä kuin ovella pyörähtämässä, kun piti jo lähteä juoksujalkaa rautatieasemalle… Että ensi vuonna sitten! :)

    1. Mä ehkä saattaisin osata sijoittaa Nilsiän Suomen kartalla suunnilleen oikeaan kohtaan, vaikka en ole koskaan käynyt. Mutta nimi on tuttu:)
      Siinä muuten menee tosi äkkiä tosi sekaisin, jos lähtee väärään suuntaan ja koittaa seurata jotain puhelimen karttaohjelman pallukkaa, joka tuntuu poukkoilevan sattumanvaraisesti joka suuntaan. Ei voi täysin tekniikkaankaan luottaa, meikäläinen ainakaan. Mutta kun kerran on käynyt, niin seuraavalla kerralla on jo paremmat mahdollisuudet, että pääsette varmaan tekin ensi vuonna ajan kanssa lakkoja hiplaamaan:)

  5. En onneksi ole noin onneton suunnistaja :D Toisaalta onneksi kännykässä on navigaattori, joka auttaa kyllä, paitsi aina silloin kun se ei toimi, joka on yleensä juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsisi.

    P.S. Nätti lakka!

    1. Siunattuja ovat navigointiohjelmat, ne vaan syö akun aika nopeasti kuiviin ja sitten voi olla pulassa.
      Tämä Essien lakka on superkaunis ja mua niin harmitti, että menin leimaamalla pilaamaan sen. No, täytyy yrittää uudelleen paremmalla onnella!

    1. Sulla on aivan ilmiömäinen kyky löytää perille ja ottaa suuntia. Kyllä oltais lukuisat kerrat oltu pulassa ilman sua:D

  6. Anteeksi, mutta tästä sain kyllä päivän parhaat naurut :D Varsinkin tuo viimeinen kuva! Ai että mikä hyvänmielen postaus (ja upea Essien lakka)!

  7. Osaatpa kuvailla ”seikkailusi” hyvin. Eksymisiltä olen suht hyvin säästynyt toistaiseksi. Itselleni joudun nauramaan lähes päivittäin, omia sähellyksiä sattuu tiuhaan. Yhtenä päivänä ihmettelin kun villasukista huolimatta toisen jalan varpaita paleli. Huomasin villasukan puuttuvan. No etsin koko huushollin läpi ja ei vaan löydy. Muistin laittaneeni kaksi sukkaa jalkaan. No kadonnut sukka löytyi jalasta, sen toisen villasukan päältä. Tähän malliin mennään täällä.

    1. Hahaha, tämä voisi todellakin tapahtua myös mulle. Samalla voisin ihmeissäni etsiä puhelinta, johon olen parhaillaan puhumassa. Ei ole helppoa ei.

  8. Et tiedäkään miten rauhoittavaa ja mieltä keventävää kuulla, että maailmassa on joku toinenkin samanlainen suuntavaistoton ihminen! Kummasti helpottaa kun kuulee, että muitakin löytyy. Hyvä me <3

    1. Voi kyllä! Sentään kotiin olen aina löytänyt, kuten tuolla aiemmissa kommenteissa todettiin, sillä pärjää pitkälle:)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *