Sunnuntailiite: Parisuhdenormi

Olen sinkku. Ja olen sen ikäinen, että 99,9% ikäluokkani ihmisistä on parisuhteessa. Mites tässä nyt näin kävi?


Menin aika nuorena naimisiin lasteni isän kanssa. Ihan tavallinen tarina; pienet lapset, yövalvomiset, asuntolaina, mikset sä koskaan ja pitääks mun aina. Tuntui, että henki lakkasi kulkemasta ja että tätäkö tää sitten on kunnes kuolema erottaa. Aina tota samaa naamaa, tilipäivästä toiseen tarpomista ja eikö edes joskus saisi olla yksin kotona.

Erohan siitä tuli. Sitten tuli uusia suhteita, pitkiä ja lyhyitä, villejä sinkkuvuosia, ihastumisia ja sydänsuruja.
Viimeisin avoliittoyritelmä päättyi 2004 eli reilut 12 vuotta sitten. Ja siitä asti olen ollut enemmän tai vähemmän yksin. Joskus tuli deittailtua ja edelleen hämmästelen, millaisia tyyppejä kulkee vapaalla jalalla. Ihmisiltä myös tuntuvat katoavan kumppaninhaussa alkeellisimmatkin käytöstavat ja todella moni on ihan tosi hukassa itsensä kanssa.

Johonkin asti tutut jaksoivat kysellä, onko mulla joku tai tapailenko ketään. Sitten sekin loppui, luovuttivat kai.


Viime aikoina ei liiemmälti ole kyselty, paitsi hiljattain oudossa kontekstissa multa kysyttiin, aionko vielä hankkia lapsia. Tosi hyvä idea, paitsi että mulla ei ole miestä, kohtua ja täytän tänä vuonna 45. Mutta lupaan harkita asiaa!
Kun vuosi sitten muutimme lasten kanssa, tiedusteltiin, joko tähän muuttoon liittyy joku mies. Jouduin tuottamaan kysyjälle pettymyksen.

Tämän kahdentoista vuoden aikana olen seurannut sivusta, miten ystävät ja tuttavat ovat löytäneet toisensa, eronneet, saaneet lapsia, jääneet leskeksi, tulleet isovanhemmiksi. Olen tarjonnut olkapäätä iloissa ja suruissa, nähnyt miten kriisistä huolimatta on päätetty jatkaa ja miten uskomattoman paljon jotkut ovat valmiita antamaan anteeksi. Mulla on joskus ollut hieman ulkopuolinen olo, koska eihän tämä kaikki millään tavoin kosketa minua, mutta olen myös huomannut, että aika usein sinkut päätyvät muiden parisuhdeterapeuteiksi.

Ehkä eniten ärsyttää ja joskus jopa loukkaa se, että sinkkuuttaan joutuu selittelemään. Enhän minäkään mene kysymään naimisissa olevalta kaverilta, että miksi sä olet tuon avioliiton valinnut ja ootko koskaan miettinyt vaihtoehtoja? Etkö voisi harkita jotain muuta?

”Kyllähän sä nyt jonkun löytäisit” Joo varmaan jonkun mutta kun en mä nyt halua ketä tahansa vain, että olisi joku. Ja kysyjät, ootteko koittaneet deittailla nelikymppisenä? Kyllä ei ole ihan hirmuisesti tarjontaa.


Fakta on, että kun on ollut näin kauan yksin, ihminen muuttuu elämänkumppanina mahdottomaksi. Mä olen ainakin täysin vieraantunut ajatuksesta, että kotonani asuisi joku ihminen, joka ei olisi mulle sukua. Se tuntuu vähän samalta, kuin tulisi vieraita. Ihan kivaa pari päivää, mutta eihän silloin voi olla samalla tavalla kuin yksin ollessaan olisi. Ja parin päivän jälkeen sitä alkaakin odottaa, että koska se oikein lähtee.

No onhan tässä välillä ollut jotain juttuja. Mähän lähden aina negaation kautta eli menen viat edellä, ja sehän se onkin oiva lähtökohta tutustumiselle. Mietin ekana, mikä vastapuolessa ärsyttää ja kyllähän sitä aina jotain löytää, että voi todeta et äääh, ei tää voi toimia. Jos sattuukin löytymään hyvä tyyppi, mussa ei vaan herää mitään romanttisia fiboja.
Sinkkuna täytyisi pitää silmät auki ja tuntosarvet pystyssä, koska eihän sitä koskaan tiedä, missä voisi tavata jonkun potentiaalisen. Mä kuljen niin laput silmillä, etten aina näe eteenikään.

Kyllä mä mietin välillä, että näinkö tää sitten menee sinne hautaan saakka. Kuolen yksin 72 kissan kanssa. Päivästä riippuen se tuntuu välillä ihan ookoolta, välillä hiukan ahdistavalta. Tänään se tuntuu pikkuisen enemmän ahdistavalta, koska luin Hesarin kuukausiliitteen artikkelin Maunulan muumiosta. Mun ei pitäisi lukea noita juttuja.

Useimpina päivinä mun elämä on ihan ok. En mä kaipaa ihastumista tai rakastumista. Mulla ei oikein taida olla mitään annettavaa toiselle ihmiselle enkä myöskään koe, että olisin jotenkin onnellisempi elämässäni jos mulla olisi kumppani. Ajattelen niin, että onnellisuus tai hyvä olo ei saa olla kenenkään toisen varassa. Jos itse voi huonosti, kukaan toinen ei tee sinua ehjäksi. Viihdyn yksin ja melkeinpä parasta on, kun saa olla koko viikonlopun ihan yksin kotona eikä ole pakko yhtään mitään.

Ei tarvi riidellä kenenkään kanssa. Kukaan ei pahoita mun mieltä sanomisillaan tai sanomatta jättämisillään. Jos ei ole imuroitu, siitä saa syyttää vain itseään. Toisaalta kukaan ei tuo ystävänpäiväkukkia, ilahduta laittamalla aterian valmiiksi kun tulee väsyneenä kotiin eikä voi höpötellä kaikussa ennen nukahtamista. Yksin arki on oikeasti tosi yksinäistä, kun sitä ei voi jakaa kenenkään kanssa. Se on myös kallista, koska kaiken saa maksaa yksin.


Noin keskimäärin kai useimmat ovat ihan tyytyväisiä parisuhteissaan. Ja hyvä niin. Mäkin olen enimmäkseen ihan tyytyväinen elämääni näin. Olisihan se ehkä kiva rakastua vielä joskus mutta lottovoittokin olisi kiva. En tosin lottoa enkä deittaile, joten siinä valossa kumpikaan ei vaikuta kovin todennäköiseltä.

Ja ennen kaikkea: olen miljoona kertaa mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa.

28 thoughts on “Sunnuntailiite: Parisuhdenormi

  1. ”Viime aikoina ei liiemmälti ole kyselty, paitsi hiljattain oudossa kontekstissa multa kysyttiin, aionko vielä hankkia lapsia. Tosi hyvä idea, paitsi että mulla ei ole miestä, kohtua ja täytän tänä vuonna 45. Mutta lupaan harkita asiaa!” Nauraa hirnuin tätä sunnuntai aamun kunniaksi. :D

    Olet oikeassa, vaikka itse en ole sinkku tällä hetkellä (ei voi sanoa, ettei koskaan, vaikka se on tavoite) niin kun vaan seuraaa sinkkujen tuttuvien sinnittelyä, niin en kyllä ihmettele, miksi monet ovat yksin, aivan älyttömän erikoista sakkia on liikenteessä kumppanin etsinnässä. :o

    1. Joskus, kun vielä kävin treffeillä, mä uhosin että kirjoitan vielä muistelmat kaikista kokemuksistani:D Onneksi suurin osa on unohtunut jo. En kyllä tosiaankaan kaipaa sitä aikaa tai niitä kokemuksia…

  2. Hyvä postaus! Itselleni ei tulisi mieleen udella sinkkukavereilta ” no onkos sulla nyt ketään?” tms., vaan annan heille pallon kertoa, jos jotain uutta suhderintamalla on. En tiedä, osaisinko nykyään toimia suhdemarkkinoilla, toivon ettei se edes tulisi ajankohtaiseksi :D

    1. Nokun en mäkään osaa toimia vaikka olen ollut sinkkuna pitkään:D Tuntuu, että deittailumarkkinat on pitkälti nuorempien temmellyskenttää ja mun ikäisenä pitäs alkaa etsiä seuraa jostain ET-lehden palstoilta:P

  3. Olipa mielenkiintoinen postaus:) Erottuani ensimmäisestä miehestäni minulta udeltiin usein olenko löytänyt jo uuden miehen. Lapset olivat silloin hyvin pieniä, eikä olisi siinä rumbassa ja siinä mielentilassa tullut mielenkään etsiä uutta miestä ja ruveta (pahimmassa tapauksessa) uusioperheen emännäksi. Ensimmäiset neljä vuotta eron jälkeen menivät ihan usvassa koti-päiväkoti-työ-ruokakauppa -akselilla. En vaan jaksanut. Niinpä en koskaan utele sinkuilta mikä on heidän tilanteensa, jollei asia tule jotenkin ilmi . Ja kyllä he kertovat itse, jos haluavat:)

    1. Sinkut ja varsinkin vastaeronneet tuntuvat olevan jotenkin vapaata riistaa. Ja uusperhehommista olisin voinut kirjoittaa oman juttunsa, sitäkin kun on tullut kokeiltua enkä ymmärrä, miten kukaan ikinä saa sitä toimimaan. Ainakaan, jos kuviossa on vielä pieniä lapsia. Onnittelut vaan kaikille siinä onnistuneille:D

  4. Onks tää edes yhtään sama kun multa on kolmekymppisestä, eikun reilusti alle, asti kysytty että koskas niitä lapsia teette. Aivan kun niitä napsauttamalla tulisi, saatika että niitä automaattisesti kaikki haluaisi? Nyt kun olen melko kypsässä iässä, on kyselyt loppuneet. Vaikka olen naimisissa, tykkään myös olla itekseni, onneks saan olla sitä myös puolisoni kanssa ja matkaankin pääsen ihan yksikseni niin halutessani. I’m happy :) Uskon että ihminen voi olla onnellinen ilman puolisoa ja tämä onnistuu myös ilman jälkikasvua <3

    1. On tää varmaan aika sama, paitsi että lapsista uteleminen on mun mielestä vielä paljon törkeämpää, koska kaikki eivät joko halua tai saa lapsia. Todellakin uskon, että elämä voi olla hyvää ilman lapsia jos se on oma valinta ja elämästä voi nauttia puolison kanssa kahdestaankin. Tunnen kyllä niitäkin, joilla ei ole lapsia eikä puolisoa, mutta he ovat viettäneet elämänsä useimmiten aika eri tavalla kuin me keskivertotallaajat. Sekin on hienoa. Pääasia, että on itse tyytyväinen ja onnellinen:)

  5. Tosi mielenkiintoista lukea tämmöisiäkin postauksia, vaikka toki ollaan muutenkin näistä(kin) asioista juteltu. Mä aina arvostan tosi paljon sitä että ei laita onneaan toisen ihmisen varaan (kuten mulla on taipumus tehä) vaan osaa ja haluaa pärjätä myös itekseen. Eikä vaan pärjätä, vaan myös olla tyytyväinen eikä rypeä itsesäälissä koko aikaa. Varmaan kaikille niitäkin hetkiä tulee, mutta niitä tulee myös parisuhteessa :) Yleisesti ottaen ihmiset on tyytyväisiä omiin valintoihinsa. Se on aika lohduttava ajatus myös elämänmuutosten kynnyksellä.

    1. No joo, tulee tietysti niitäkin hetkiä kun yksinäisyys vihlaisee tai tuntee jopa kateutta niitä kohtaan, joilla on onnellinen parisuhde. Vastaavasti varmaan parisuhteilijat tuntee joskus samoja fiiliksiä sinkkuja kohtaan. En kyllä muista, koska olisin varsinaisesti rypenyt itsesäälissä, ei vaan tunnu siltä että olisin jotenkin surkea vaikka olenkin yksin. Eikä se mitään auttaisi kuitenkaan.

  6. Parisuhdenormi on ehdottomasti olemassa oleva fakta mutta mielestäni sen rinnalla on mielestäni paaaljon muitakin vähän vastaavia normeja kuten vakiintuneen parin jälkikasvuntekonormi, suomalaisten alkoholinjuontinormi, ikäisteni työssäkäyvien naisen ruoalaittonormi… Noh en tiedä kuulostaako hassulle mutta itse esimerkiksi olen hetkittäin ollut kiusaantunut tuosta viimeksi mainitusta, koska mä en kerta kaikkiaan oo ruoanlaittaja. Odotus tuntuu vahvasti olevan se että näin aikuisella iällä ja varsinkin naisena pitäisi kokkailla ahkerasti, monipuolisesti ja terveellisesti ja näistä sitten selostetaan töissä, ja musta tuntuu siltä että rikon jotain kaavaa sanoessani että kävin syömässä kiinalaisessa buffetissa.

    Ymmärrän kyllä ajatuksesi tästä parisuhdenormista. Ehkä sitä itsekin tahtoo taipua siihen normiajatteluun, kuten yhtä lailla minäkin mietin tuota ruoanlaittonormia. Ehkä se on vain niin että ne normiajattelijat taipuu siihen kaavaan, jonka rikkojat vain joutuvat perustelemaan kaavan mukaan menijöille – toistuvasti. Jatkuva perusteleminen tietty nyppii, mutta ehkäpä se toivottavasti laajentaa näiden normiin taipuneiden ajattelua?

    1. Voi kuule, mä kun muutin kotoa osasin häthätää perunat keittää ja vuosikaudet inhosin ruoanlaittoa. Nyt vasta tälleen kohta mummoikäisenä:D olen alkanut jotenkin pitää siitä, vaikka en vieläkään ole mitenkään taitava ja edelleen on päiviä, jolloin mieluummin valitsen sen buffan kuin perunoiden keittelyn. Tosin poden vähän huonoa omista tosta terveellisestä ruokailusta, kun suurin osa ihmisistä tuntuu pupeltavan vaan rahkaa ja jotain siemeniä, enkä tykkää kummastakaan. Eli joo, ei ole helppoa millään osa-alueella elämässä, jos omat tavat tai valinnat poikkeaa ns. normista.

  7. Todella hyvä postaus! Tämä pisti omatkin ajatukset liikkeelle. Mulla on käynyt niin hyvä tuuri, että oon 16-vuotiaana löytänyt miehen, jonka kanssa asustelen edelleen. Mun teini-ikä ei suoranaisesti ollut mikään helpoin, ja olen tyytyväinen että löysin kanssani samalla aaltopituudella olevan ihmisen, jonka kanssa sai jakaa kaiken. Omille muuttaminen ja melko tuntemattomalla paikkakunnalla koulun aloittaminen oli myös varmasti helpompaa ja turvallisempaa kun oli joku jakamassa niitä kokemuksia. Toisaalta sitten 18 täyttäessäni jäi ne sinkku-baari-illat väliin, mutta sellaista en kyllä elämääni kaipaisikaan.
    Toki parisuhde vaatii työtä, ja aina välillä on aikakausia kun haluaa viettää aikaa ihan itsekseen. Mutta se on ihan ok, ihmisiä tässä vain ollaan. Ennustaa en ikävä kyllä osaa, mutta kyllä minä tällaisena romantikkona jaksan toivoa ja uskoa, että tässä pysytään sinne hautaan asti.

    Mutta tottakai teitä on monenlaisia, ja loppupeleissä kaikki kulkee omia polkujaan pitkin. Kaikkein tärkeintä on, että on sinut itsensä kanssa ja onnellinen omasta tilanteestaan. Mä en ainakaan osaa sääliä ihmisiä, jotka on sinkkuja tai lapsettomia tai vaikka siinä huonossa parisuhteessa (siis jos ei siitä itse halua lähteä). Eiköhän kaikki ole ne omat valintansa tehneet ja osaa itse arvioida, mitä elämältänsä haluavat :)

    1. Musta on hienoa, jos pystyy olemaan onnellisena pitkässä parisuhteessa, koska vaatiihan se työtä ja ennen kaikkea tahtoa eikä se ole edes omissa käsissä, vaan myös sen toisen on haluttava samoja asioita. Tavallaan näin yksin ollessa pääsee tosi helpolla, koska ei tarvi miettiä asioita kuin omasta puolestaan.
      Toivon teille kovasti onnea yhteisellä taipaleella vastaisuudessakin:)

  8. Mä voin niin samaistua tähän kirjoitukseen! Vaikka olenkin vähän reilu kymmenen vuotta nuorempi, niin kyllä tuntuu, ettei kannata edes yrittää etsiä ketään, koska kaikki vähänkään sopivat yksilöt on lähes poikkeuksetta pariutuneita. Mutta kuten sanoit, olisi todella vaikea kuvitella ketään ei-sukulaista itsensä kanssa asumaan, kun on jo niin tottunut tähän yksin oloon. En nyt poissulje sitä vaihtoehtoa, että jos joku ihan huipputyyppi vastaan tulisi, joka jostain kumman syystä olisi musta kiinnostunut, että voisi jotain yrittää, mutta oon jo kyllä ajat sitten kuopannut semmoisen mahdollisuuden. :D Crazy Cat Lady taidan sitä paitsi olla jo, kun kissojakin on jo kaksi :D

    1. Kaksi kissaa on jo tosi hyvä alku:D
      Tottahan mäkin soisin mahdollisuuden JOS joku ihan todella kiinnostava ihminen vastaan tupsahtaisi, mutta olen varmaan tullut niin krantuksikin, ettei sitä ihan äkkiä tapahdu. Mulla on ylipäätään ihastumisen ja kiinnostumisen kynnys todella korkea, eli siinä ihmisessä täytyisi olla jotakin todella erityistä. Tämä sama kyllä tapahtuu varmaan useimmilla pitkään sinkkuina olleina.

  9. Tämä oli hyvä kirjoitus, kiitos siitä! Täällä myös 40+ vanhapiikasinkku eli en ole koskaan ollut missään vakavammassa suhteessa. Nuorena toki oli kaikenlaisia viritelmiä, mutta niistä ei muodostunut mitään pysyvämpää. Lisäksi näiden nuoruuden viritelmien jäljiltä on jäänyt niin kipeitä haavoja ja kokemuksia, etten todennäköisesti enää koskaan pysty luottamaan keneenkään, vaikka kaipaisinkin välillä parisuhdetta. Sinulta ei ilmeisesti ole kuitenkaan ikinä tiedusteltu, että oletkohan mahdollisesti lesbo? Minulta on ja ne tilanteet ovat olleet kyllä mielenkiintoisia. Ilmeisesti joidenkin parisuhteessa olevien tuttavien mielestä vietän villiä sinkkulesboelämää ja siihen liittyviä vihjailuja tiputellaan aina säännöllisin väliajoin. Tosiasia on, että nämä tuttavat saavat mieluummin luulla minua lesboksi kuin että kertoisin heille sen kuinka rikki olen edelleen joidenkin kokemuksieni jälkeen. Hyvät ystävät sitten tietävät taustoja paremmin. Itse en kysele keneltäkään sen paremmin lapsien hankkimissuunnitelmista kuin seurusteluistakaan. Mukavaa viikonloppua!

    1. Ikävä kuulla, että olet menettänyt luottamuksesi kurjien kokemusten myötä. Se kyllä tapahtuu aika helposti, etenkin, jos joutuu pettymään useamman ihmisen taholta. Mulla on yksi varsinaisesti traumaattinen suhde takana, mutta yritän ajatella niin, että vika oli tässä toisessa ihmisessä eikä minussa ja kaikki eivät toimi niin. Toipumiseen vaadittiin kyllä vuoden terapia ja todella paljon asian työstämistä myös itsenäisesti.

      Muistaakseni kukaan ei ole koskaan kyseenalaistanut seksuaalista suuntautumistani. Ihmiset ovat kyllä todella törppöjä! Tsemppiä ja uskoa tulevaan. Ehkä joskus sinunkin kohdallesi osuu joku, joka saa uskomaan siihen, että hyvyyttäkin mahtuu maailmaan <3

  10. ”Toisaalta kukaan ei tuo ystävänpäiväkukkia, ilahduta laittamalla aterian valmiiksi kun tulee väsyneenä kotiin eikä voi höpötellä kaikussa ennen nukahtamista.”
    No ei toi kuulu myöskään mun elämään vaikka elän avoliitossa. En saanut ystävänpäiväkukkia, mä oon se joka kokkaa jokaikisen aterian kotona (mies ei osaa ees perunoita keittää ilman että ne palaa pohjaan…) ja miehellä on 3-vuorotyö joten erittäin harvoin mennään samaan aikaan nukkumaan, oikeastaan ei koskaan mennä samaan aikaan nukkumaan joten ei höpötellä ennen nukahtamista (ja jos höpöteltäisiin niin taapero saattais herätä! :D).

    ”Ihan tavallinen tarina; pienet lapset, yövalvomiset, asuntolaina, mikset sä koskaan ja pitääks mun aina.”

    Toi ehkä vähän pelottaa mua…. Meillä onneksi taapero jo nukkuu yöt heräämättä, mutta ristus sitä vauvavuotta. Ihan kauheita öitä :( Meillä ei vielä ole asuntolainaa, ehkä kannattaa se hankkia vasta sit kun on lapsiluku täynnä hhaha. Ja joo toi ”mikset sä koskaan” ehhh on aika tuttu lause mun suusta :( ja myös ”pitääks mun aina”. Täytyy ehkä vähän tsempata ja antaa armoo toiselle ja lopettaa nalkuttaminen

    1. Mulla on ehkä aika kullannut muistot, koska tuollaista kuvailemaasi se arki useimmiten on ja etenkin pitkässä suhteessa ja pikkulapsivaiheessa. Vuorotyö tuo siihen varmasti vielä lisähaastetta. Jos suinkin mahdollista, olisi hyvä saada yhteistä parisuhde-laatuaikaa edes joskus, ettei suhde jää arjen jalkoihin. Se on usein vaikeaa, koska ei välttämättä ole isovanhempia lähellä tai ovat jo iäkkäitä. Mä yritän tämän muistaa sitten, jos ja kun joskus pääsen mummoksi ja toivottavasti voin olla apuna lastenhoidossa. Siihen mennessä olen ehkä toipunut niistä valvottujen öiden traumoista:D

      1. No siis mielestäni ei ole mitenkään huono asia että elämä on muuttunut lapsen saannin myötä eikä esim pysty viettämään kahdenkeskistä aikaa milloin haluaa. Luin kommentini uudestaan ja se kuulosti kauheen negatiiviseltä ja sellaselta että en ois onnellinen xD mutta siis näin ei kuitenkaa oo, vaikka en saa kukkia tai kerran viikossa kahdenkeskistä aikaa mieheni kanssa :) ja rakastan ruoanlaittoa eli ei sekään niin kauheeta oo että mies ei osaa ees keittää perunaa :P

        1. Varmasti mies tekee sitten jotain muuta, pääasiahan on, että kotityöt jakautuu kutakuinkin oikeudenmukaisesti:)
          Mulle on ehkä jäänyt jokin trauma tuosta yhteisestä ajasta, meillä kun ei sitä aikanaan ollut lainkaan ja esikoinen oli vielä koliikkivauva. Kuinka paljon olisi pelastanut edes yksi hyvin nukuttu yö silloin. No, muistan tämän jos ja kun niitä lapsenlapsia joskus tulee:)

  11. Olen ollut myös pitkään yksin ja joskus vähän ahdistaa kun haluaisi kertoa asioita ja kysyä mielipiteitä. Olen niin paljon menossa, että en tiedä pysyykö kukaan perässä. Kyllähän vielä vaikka minkä ikäisenä voi kumppanin löytää. Vai onko neljäkymmentä ihan mahdoton ikä.. Kävin lukemassa sen artikkelin. Hänellä taisi olla neljä lasta, mutta ehkä koki että hänellä ei ollut mitään annettavaa lähipiirille niin laittoi välejä poikki, ei jostain syystä jaksanut pitää yhteyttä tai muuten vaan oma valinta, joten ei olla samassa tilanteessa kuitenkaan.

    1. Sen mä olen huomannut, että kolmekymppisenä vientiä oli todella paljon enemmän kuin nyt. Tosin silloin oli yritystäkin ihan eri tavalla kuin nyt:) Mutta tuntuu, et tarjontaakin oli paremmin, mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän vapaana liikkuu potentiaalisia kumppaniehdotkkaita.
      Mulla on onneksi ystäviä ja lapsiinkin välit kunnossa, joten ehkä en kuitenkaan tule kuolemaan yksin;)

  12. Hyvä postaus! Nää on taas niitä outoja aivan liian henkilökohtaisia kysymyksiä mitkä musta ei kuulu kenellekkään. Siis nää kaikki utelut miehistä ym. Nuorempana muistan kun sukulaiset aina juhlissa sun muissa aina kyseli onko poikaystävää ja miksi on/miksei ole. Samaan sarjaan kuuluu kysymykset ja ihmettelyt siitä että koska tulee lapsia tai miksei niitä ole tullut/tule. Aikaisemmin kyseltiin poikaystävästä ja muutaman vuoden seurustelun jälkeen alettiin kysellä lapsista. Ensin varoteltiin että älkää vaan ja taas kun meni pari vuotta niin nyt niitä lapsia sitten olisi pakko hankkia :D. Näitä lapsiin liittyviä kysymyksiä mä sain kuulla aivan jatkuvasti kunnes selitin kyseilijöille, että jos en edes itsestäni välillä osaa pitää huolta niin miten sitten lapsesta :DD. Koskaan ei oo hyvä. Aina löytyy joku joka valittaa ja arvotelee!

  13. Totta, aina löytyy joku joka arvostelee ja kyseenalaistaa toisen valinnat. Ja voin vain kuvitella, miten paljon kyselyt lapsistakin satuttaa, jos lapsia ei saa vaikka haluaisi. Jokainen kysymys kääntää puukkoa haavassa. Pahimmillaan aletaan neuvomaan, että miten niitä lapsia ”tehdään”. Ihmiset on kyllä tosi tahdittomia välillä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *